Tästä alkaa tarina, jonka loppu on toivottavasti vuoden 2009 keväällä. Tälle tarinalle on kuitenkin olemassa tapahtumia aikaa ennen alkua. Kaikki alkoi joskus aivan aivan nuorena silloin, kun olin vain keskipituisen meriheinän korkuinen pallero. Se oli aikaa, jolloin minulla vielä oli aikaa leikkiä. Pidin leikkimisestä, yksin tai kahden, mutta useimmiten yksin. Leikin kotia ainakin kymmenen nukkeni kanssa. Olin niille vajaalle tusinalle äiti: syötin, juotin, hoivasin, komensin, vahdin vanhimmat kouluun ja niin edelleen. Se oli ehdoton lempileikkini. Rakastin olla äiti! Edes isojen tyttöjen ampaisvyötäröiset ja vaaleahiuksiset unelma leikkikalut eivät herättäneet minussa niin paljon kiinnostusta kuin pyöreät, pehmovartaloiset, muovikätiset leluni, joilla jokaisella oli oma nimi. (On kuitenkin pakko tunnustaa, etten ollut kovin omaperäinen, usein nimi ei ollut ihmiselle sopiva, vaan se johtui jostakin nuken ominaisuudesta, tai jos nimi sopi ihmiselle, se oli siskoni toinen nimi, jota pitkään luulin omaksi toiseksi nimekseni.)  Tämä pitkä pohjustus johtaa kuitenkin siihen, että eräs ylitsepääsemättön suuri haaveeni on tulla äidiksi. Olen halunnut sitä aivan pienestä lähtien, eikä mikään ole muuttunut, ei edes se, kuinka monta lasta haluan.

Tähän kaikkeen liittyy kuitenkin iso mutta, jonka voisi sanoa olleen niin kauan kuin olen ollut olemassa, sillä synnyin hieman, en tiedä kuinka sen ilmaisisi, en ollut liikuntavammainen, luulen, sillä olen aina kyennyt kävelemään, mutta en ollut tervekään. Joka tapauksessa tämä vammani johti siihen, että jouduin leikkaukseen ja kuntoutukseen eli vietin paljon aikaa sairaaloissa. Ympäristö hullaannutti minut ja aivan pienenä päätin, että haluan sinne töihin. En tiedä, miksi halusin juuri lääkäriksi, kun muitakin vaihtoehtoja työskenellä sairaalassa on, mutta siihen pädyin. Sain jälleen suuren haaveen ja ennen kaikkea sain tahdon tulla lääkäriksi.

Moni voi miettiä, että sulkevatko nämä todella toisensa pois. Eivätkä ne niin tee: on monia lääkäreitä, joilla on lapsia. Monet äidit ovat lääkäreitä, mutta en tunne yhtäkään suurperheenäitiä, joka olisi lääkäri tai naista, joka olisi jo lääkis aikanaan(ensimmäisten neljän vuoden aikana) synnyttänyt lasta. Ylipäätään opiskelun ja lapsen yhteensovittaminen tuntuu olevan ongelma. Tähän, minä tarvitsen ratkaisuja, voiko kaiken todellakin saada? Entä ilman, että joutuu odottamaan. Tässä ja nyt. Minua voisi siis kuvata kärsimättömäksi, mutta tahdon uskoa, että suurimalla osalla toivottomista romantikoista on sama ongelma.

Haluan nimittää tätä päivää kaiken aluksi, sillä tänään sain vihdoin avattua Galenoksen, tuon kultaisen kirjan, joka on oikotieni paperimuurin läpi onneen. Entäs se haave äidiks tulemisesta. Sen olen joutunut sysäämään sivuun, ainakin täksi vuodeksi. En usko, että tule löytämään nykyisestä kaupungstani miestä, jonka haluan saattaa vihille(Yleensä sulhanen saattaa morsiamen vihille, mutta käy se näinkin). Ehkä täällä voisi joku olla, mutta taidanpa olla ikäisekseni aika ujo ja kokematon. Ehkä minua voisi kuvailla jopa varautuneeksi, mutta tahdon uskoa, että jos  minuun oikeasti tutustuu,  voi pitää siitä, mitä havaitsee. Olen kuitenkin aika pitkälle ajatellut etsiä mieheni opintojen alettua, jostaki päin Helsinkiä, joka tällä hetkellä on tämän haaveilevan runotytön pyhättö. Matkani siis alkoi tänään ja se jatkuu ensi kevääseen.